Sairaslomaa viettäessä on hyvä aloittaa asioita, joita on pitänyt aloittaa jo jonkin aikaa, mutta ei vaan ole ehtinyt. Tämä blogi olkoon yksi niistä asioista.

Lola, virallisemmin Handskes Dyrbar Dotter, on Tapaninpäivänä 2006 syntynyt länsigöötanmaanpystykorva. Ikää on nyt 19 viikkoa,  noin 4½ kuukautta, ja meno on sen mukaista. Lolaa osaa istua ja melko usein myös pyydettäessä odottaa. Sivulle tullaan namin avustuksella, samoin mennään maahan. Luoksetulo onnistuu parhaiten, jos muita koiria ei ole näköpiirissä. Sisäsiisteys ei ihan vielä ole hallussa, tosin Lola tekee aina ulos mentäessä sinne tarpeensa. Yritystä ainakin on.

Lola tietää, että ennen ruokakupille menoa sen kuuluu istua kupin eteen ja katsoa silmiin, jonka jälkeen sanotaan "Ole hyvä" ja kuppia saa tutkia lähempää. Piimä on Lolan suurta herkkua.

Lola ei ole vielä ehtinyt tuhota mitään. Kaksi kertaa se on saanut yksin ollessaan kaukosäätimen hampaisiinsa, mutta niistä kohtaamisista säädin selvisi pelkillä naarmuilla. Lisäksi yhtä kirjan kulmaa Lola on jyrsinyt, mutta siinäpä ne vahingot taitaa ollakin.

Farkun lahkeet, sukat ja jostain syystä ulos lähdettäessä kenkien laitto on Lolasta sellaisia asioita, joita pitää murista ja purra. Se on joskus rasittavaa etenkin, kun perinteinen "EI" ei toimi. Välillä myös kissaa pitää haukkua ja ajaa takaa, jolloin taas kielletään. Ulkona aina silloin tällöin, kun Lola ei saa tahtoaan läpi, se hyökkää takaapäin kiinni jalkoihin. Siihen auttaa parhaiten joko niskasta kiinni ottaminen ja selälleen maahan makaamaan laittaminen pienellä puhuttelulla tai sitten hulautetaan pullosta jonkinmoinen määrä vettä niskaan. Molemmat keinot toimii yleensä loppu lenkin ajan. Me ei olla enää hyvään aikaan käytetty lenkeillä muuta kuin pitkävartisia kenkiä.

"Isovanhempiensa" sydämet Lola on sulattanut jo aikoja sitten. Oltiin joku aika takaperin käymässä mun vanhempien luona ja Lola tietenkin näytti kaikki temput. Minä kielsin minkä ehdin. Äiti jossain vaiheessa kysyi, että "Noh, eikö se mitään saa tehdä? Anna sen nyt pikkusen purra maton reunaa, ei se haittaa, vanha matto." Ala siinä sitten selittää, että meidän matot ei oo vanhoja ja vaikka oliskin, niin niitä ei kyllä purra. Lisäksi yhdessä vaiheessa sain Lolan riekkumisesta tarpeekseni, nappasin sitä niskasta kiinni, käänsin selälleen lattialle, laitoin toisen käden rintakehän päälle ja tuijotin sitä silmiin. Mitä tekee äiti? Sanoo suurinpiirtein hysterian partaalla, että "Älä nyt kurkusta sitä purista!!" Joo, minähän aina olen  ensimmäisenä koirani kurkussa kiinni.

Tästä tulikin aikamoinen romaani, mutta eiköhän juttua riitä seuraaviksikin kerroiksi. Seuraavaksi taidankin kokeilla kuvien lisäämistä.